Valmistuttuani ensimmäiseen ammattiin muutin työn ja rakkauden perässä vieraalle paikkakunnalle kauas kaikista turvaverkoista.
Kun työt loppuivat, suhde kariutui ja mieli masentui, se oli aika totaalista. Kun ei tunne ketään, voi päivän ainoa juttukaveri olla bussikuski tai kaupan myyjä. Ei ketään kenen luokse piipahtaa kahville. Ei vanhoja koulukavereita, ei tuttua harrastusporukkaa, ei mitään. Ei edes rahaa aloittaa uutta harrastusta.
Lopulta tilanne jääkaapissakin oli "ei mitään". Kuten pankkitililläkin. Muun tekemisen puutteessa kirjoittelin novelleja ja tarinoita kynttilänvalossa ja join teetä. Katselin kynttilän valoa vasten, kuinka lasiin kaatamani kuuma vesi värjääntyi teepussista nousevista värillisistä kiehkuroista oranssiseksi. Se oli kaunista! Sokerin lisääminen sai aikaan väreilyä, saman kaltaista, jota joskus näkee asfaltilla kuumana kesäpäivänä, ja pienempiä kiehkuroita, kuin oranssin tiheyden vaihtelua. Tuijotin lasia hurmaantuneena ja yhtäkkiä huomasin, että olen kaiken kamaluuden keskellä todella onnellinen. Siinä niin, kynttilän loisteessa teelasia katsellessa.
Ja sitten unohdin koko jutun ja elämä jatkoi kulkuaan.
Kaksi vuotta sitten joogaopettajani suositteli minulle Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen. Luin sen silloin ja nyt luen sitä taas. Tällä kertaa mieleeni muistui yllä kertomani tapahtuma vuosien takaa ja nyt tietämäni valossa ymmärrän, että tuolla hetkellä, teekiehkuroiden tanssia kuumassa vedessä katsellessä olin läsnä ja tietoinen. Ja siksi niin onnellinen. Se oli lyhyt pakeneva hetki ja sitten mieleni alkoi taas tuottamaan ajatuksia kahvin puutteesta, yksinäisyydestä ja tulevaisuuden pelosta.
Opetus: Onneen riittä kuppi (lasi) teetä. Ja onnellisuuteen läsnäolon taito.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti