Luterilainen nöyryys, suomalainen vaatimattomuus. Yhdistetään nämä siihen että jokainen henkinen opas ja useat opettajat jaksavat muistuttaa, että huippukokemuksissa ei ole mitään tavoittelemisen arvoista. Ehkä olen ymmärtänyt sen väärin. Tai ehkä en ole vielä tarpeeksi pitkällä. Tai tarpeeksi lähellä, oikeastaan. Joka tapauksessa, sekoitetaan tämä kaikki luonteenlaatuni kanssa, niin laittomalta tuntuu sanoa, että hyvin menee. Mutta sanon se kun se on totta nyt.
(Paitsi ehkä 40 päivän meditaatiosaralla, olen jälleen päivässä 2. Tämä on kuin intin aamulaskuri, aamut vähenee, tosin tässä tapauksessa jotenkin käänteisellä tavalla ja vielä sieltä alkupäästä)
On tosiaan ollut muutama ns. huippukokemus, ehkä pieni välähdys valaistumisesta, kokemus kaikkeuden/jumalan/Jumalan/universumin/muun minkä, valitse itse, täydellisestä rakkaudesta, ja oman tosi-itsen rajattomuudesta. Pienen hetken kestivät ne vain ja niihin liittyvät huipputunteet ovat historiaa jo. Nyt kuitenkin tiedän, mitä voi olla. Ja tässä kohdassa haluan ehdottomasti erottaa oman kokemuksen tuoman tiedon tunteista tai tuntemisesta. Niillä ei ole ehkä mitään yhteistä, vaikka saattavatkin toisinaan ilmetä samaan aikaan. Tunteet siis vain ilmenevät silloin tällöin ja tämänkaltaisten kokemusten yhteydessä se on ehdottomasti mahtavaa, sitä en kiellä. Mutta vaikka tunteet menevätkin, tieto jää.
Se huippukokemuksista, niihin en varsinaisesti viitannut hyvin menemisellä. Vaan siihen, että mieli on aika levollinen nyt. Ok, se tuottaa ajatuksia koko ajan, kuten ennenkin, mutta ei niin hektisesti. Ajatusten välissä on toisinaan hiukan tyhjää. Minua ei vituta. Aiemmin vihasin työtäni. Olen edelleenkin sitä mieltä, että työpaikka menee vaihtoon, mutta nyt vaikuttaa siltä, että sillä välin pystyn olemaan aivan onnellinen tai ainakin tyytyväinen ja rauhallien töissä. Ei tarvitse raivota koko ajan sisäisesti.
Olen myös huomannut, että hymyilen alati. Pieni lihasjänteys säilyy suupielissä lähes koko päivän ajan ja toisinaan (aika usein) se levenee kattamaan alueen korvien välissä. Lisäksi minusta tuntuu että kaikki on aika hyvin nyt, vaikka lähipiirini näkee tämänhetkisessä tilanteessa keskisuuren katastrofin sisältäen ainekset suurempaan.
Pidän enemmän muista ihmisistä. Heidän tekemisensä ja sanomisensa eivät enää saata minua raivon partaalle (pahimmillaan) tai ärsytä miedosti (vähimmillään). Kun olen ymmärtävinäni että heidän käytöksensä on vain egon reaktiota, ja minun ärsyyntymiseni tai ilahtumiseni on sekin vain egoni tuottamaa tuulen huminaa puissa. Se osa minua, joka tunnistaa egoni toiminnan, on enemmän läsnä kun toimin toisten ihmisten kanssa. Ja muutenkin. Ei koko aikaa, ei täydellisesti mutta enenevässä määrin.
Mikä tämän kirjoituksen pointti oli? Ei hajuakaan. Mutta ei se haittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti