Pyhyys

Sitä minä olen tavalla jos toisellakin tavoitellut koko miltei koko elämäni ajan. Ensimmäisen kerran muistan ymmärtäneeni jotain pyhyydestä katsottuani isäni kanssa elokuvan "Valaistu Ratsumies". Olin ehkä kuuden tai seitsemän ikäinen. En silloin välttämättä tiennyt, mitä käsite pyhä tarkoittaa, mutta kun kun näin ensin hevosen valjastettuna markkinakoneiston palvelukseen näennäisesti ja ulkoisesti arvokkuutensa menettäneenä ja myöhemmin elokuvan lopussa sen vapautuksen luontoon kaikessa voimassaan ja täydessä hevosen olemuksessaan, olin vaikuttunut.

Sitten luin Jean M. Untinen-Auelin kivikausikirjat, joissa kuvailtiin hienosti (erotiikan lisäksi! =) ) ihmisen luontosuhdetta sekä kuvitteellisia rituaaleja ja shamaanimatkoja, koin vakavan pakon etsiä seutukunnan metsästä oman 'pyhän' paikan, jossa kävin heittelemässä pennejä kivenkoloon ja polttamassa kynttilää. Vähän hölmöksi tunsin itseni, mutta en osannut muutakaan.

Myöhemmin osallistuin rippikoulun innoittamana seurakunnan nuorisotoimintaan, meillä oli ihana, iloinen porukka, eikä pyhyydestäkään ollut puutetta. Salaa haaveilin luostarielämästä, olin jotenkin viehättynyt ankaraan, askeettiseen tapaan kohdata jumala, itsensä ja pyhyys sen kautta. En vain osannut päättää, olisiko luostari Euroopassa ja kristillinen, vai Aasiassa ja hengellinen vai Kauko-Idässä ja kytkeytynyt johonkin itsepuolustuslajiin. Nuorena judokana ja karatekana olin pettynyt siihen, kuinka harjoituksissa keskityttiin vain fyysiseen puoleen ja Karate Kidin (heh) nähneenä tiesin, että siinä on jotain muutakin.

Luostarihaaveet jäivät kun täysi-ikäisyyden kynnyksellä sain käsiini shamanismia käsitteleviä kirjoja ja äkkiä olinkin varma, että suurin pyhyys ja voima asuu luonnossa ja ihmisen ja luonnon välisessä suhteessa. Välillä tein parannusta koska pelkäsin, että kristinusko on sittenkin ainoa oikea uskonto ja että olin matkalla helvettiin.

Siinä olivat elämäni uskonnolliset ja hengelliset teemat pääpiirteissään ja shamaanikauden jälkeisinä vuosina kävin läpi niitä kaikkia kausiluontoisesti, Aloitin judon uudestaan ja lopetin sen. Liityin Lehto Ry:hyn ja erosin siitä. Rupesin opiskelemaan nuorisotyöntekijäksi mutta jätin sen kesken. Löysin netistä Hiitola-foorumin suomenuskoisille. Ilmoittauduin shamaanirumpukurssille mutta en lähtenytkään. Harjoitin mieltäni ja ruumistani. Luin avoimessa teologiaa tullakseni jonain päivänä papiksi.

Sitten vahingossa istuin eräänä päivänä kundaliinijoogatunnilla. Ja siitä lähtien pyhyys on tullut suuremmaksi ja suuremmaksi osaksi elämääni. Tai onhan se ollut elämässäni ja minussa koko ajan, mutta olen enemmän ja enemmän päässyt kokemaan sitä. Jooga sinänsä ei ole mitnkään pyhempi metodi kuin mikään muukaan, mutta on avannut minun silmäni kaikkein tehokkaimmin. tai itseasiassa sulkenut ne, kääntänyt sisäänpäin.

Ennen ajattelin aina, että pyhyys ja jumala on tuolla jossain ja jos ponnistelen oikein kovasti, löydän tieni sinne jonakin päivänä. Nyt tiedän, että se joku päivä on joka päivä, se on tämä hetki ja kaikki pyhyys on jo minussa, jos suljen silmäni ja katson sisälleni, lopetan kulkemisen ja pysähdyn tähän kohtaan.