Olen jo tovin osannut ajatella, että sen sijaan, että olisin keho(ni), jolla on sielu, olenkin sielu, jolla on keho.
Mielen ja ruumiin/kehon yhteydestä on mielestäni kirjoiteltu ilahduttavasti enemmän viime aikoina. Tai sitten vain havaitsen sen kaltaiset jutut helpommin, koska olen itse asiasta kiinnostunut. Jos ajatellaan vaikkapa terveydenhoitokoneistoa ynnä siinä työskentelevää henkilökuntaa, on potilaan ja asiakkaan kannalta positiivista, että tähän asiaan kiinnitetään huomiota. Pelkästään ruumiin, vamman tai sairauden hoitaminen ei tuo parasta mahdollista tulosta. Ihmisen hoitaminen tuo. Ja ihmisellä on mieli. Ok. Tähän asti ymmärrän. Keho+mieli konkreettisissa yhteyksissä.
Tässä yhteyskartassa on kuitenkin jotaikin, jota en ihan hahmota, noin niin kuin joogiselta tai hengelliseltä kannalta.
Saamme siis syntymässä muotoon sidotun kehomme sielumme kulkuvälineeksi. Emme kuitenkaan ole kehomme. Jos emme ole kehomme, miksi se kuitenkin vaikuttaa sieluumme? Vai vaikuttaako se vain kokemukseemme sielusta. Sielulla tarkoitan tässä kuolematonta osaamme, todellista minäämme, tietoista minäämme, sitä osaa meissä, joka on yhtä jumalan/kaikkeuden/olemisen/ kanssa.
Mutta jos en ole kehoni, miksi juomani kahvi ja syömäni liha vaikuttaa meditaatioon? Miksi kehosta tulisi huolehtia hyvin? Miksi hyvinvoiva keho vaikuttaa myös mielen terveyteen ja mielenterveyteen? Tähän kolmitahoon en uskalla edes ajatella kundaliinijoogan oppien mukaista kymmentä kehoa.
Jos sielumme on se, mikä meissä puhtaimmillaan ON, mitä se sitä hetkauttaa, syönkö esimerkiksi 20 rosettia illalla ja voin pahoin yön? (niin tein). Miksi minä haluan (ok, yritän haluta) kuunnella todellista minääni siinä, minkälaista ravintoa syön? koska edelleen, todellinen minäni on kehostani riippumaton jne... ja niin se ajatuspyörä pyörii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti