Edellisestä postauksesta voisi kai saada kuvan, että tässä hyvää vauhtia ollaan muuttumassa eteeriseksi joogaajan prototyypiksi. Eckhart Tolle kuvailee kirjoissaan usein, heräänneet ihmiset ikään kuin säteilevät tietoisuuden valoa. Kuin fyysinenkin keho olisi käynyt rakenteeltaan harvemmaksi ja valo paistaisi läpi! Läpi!
Eteeriseksi ei tällä kehollo ihan heti muututa ja toisinaan sen valonkin kanssa on vähän niin ja näin. Jäin miettimään sitä, kuinka on mahdollista, että ärsyttävät työkaverit eivät enää ole niin ärsyttäviä ollenkaan, mutta omat lapset, joita kuitenkin rakastaa, saavat aikaan niin hirvittäviä raivokohtauksia, että itseänikin hävettää. Aivan kuin lasten kanssa tulisi saman verran takapakkia, mitä muiden asioiden kohdalla on tullut kehitystä. Jos on 'pakko' (ei ole, mutta näköjään niitä vielä tulee) saada raivareita, niin mieluummin näkisin niiden kohteena sen jonkun työkaverin (anteeksi vain) kuin omat lapset.
Kun aloitin kundaliinijoogan, rupesin syömään raakaruokaa ja lukemaan kummpanuksia Tolle&Mello tunsin voivani hyvin, koin rauhaa entistä useammin, näin asioita selkeämmin, ja aloin ymmärtämään, milloin minua ohjasi ego. Lisääntyneestä onnellisuudesta ja ilosta huolimatta useat läheiset huomauttivat, että vaikutan kireältä. Ja niin se varmaan olikin. En ollut niin vahvasti tietoinen, etteikö ego olisi ollut suurta osaa vallassa edelleen, ja vaikutti siltä, että kun tietoisuuteni herpaantui ja ego pääsi niskan päälle, se otti korkojen kera takaisin sen, mitä oli hävinnyt tietoisuushetkieni aikana.
Ja olen myös huomannut sen, että yksin on aika helppoa olla läsnä. Kun nautinollisesti vaikkapa irroittelee hullusti tanssimalla lempimusiikin tahdissa, venyttelee paikat auki joogamatolla, tekee kriyan ja meditaation kynttilänvalossa, kuuntelee lempeää mantramusiikkia teemuki kädessä ja hymyilee sisäisesti, mikäs siinä on hetkessä ollessa, kun hetki on miellyttävä. Eli kun ego tulkitsee sen miellyttäväksi
Minun kohdallani on vaatinut huomattavasti paljon enemmän mattojoogaa, meditaatiota, tietoisuutta, Tollea ja Melloa ja mietiskelyä, jotta pystyisin edes silloin tällöin olemaan läsnä, kun lapset ovat pudonneet keinusta, kaataneet maitomukin, riidelleet pari tuntia, saaneet itkupotkuraivarin, kieltäytyneet syömästä, inttäneet vastaan... jne. Useimmiten en onnistu ollenkaan vaan läsnäolon sijaan näyttelen äidin roolini läpi yleiselläkin mittapuulla keskinkertaisesti, tai siltä ainakin toisinaan tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti