Akal

Yritykseni meditoida 40 päivää (aamua) peräkkäin saman harjoituksen parissa ovat toistaiseksi vaihtuneet Akal-mantran meditoimiseen.

Kun joku kuolee, kundaliinijoogaperinteen mukaan hänen sielunsa viipyy maan päällä 17 vuorokautta. Akal-mantran resitointi tai meditointi auttaa kuolleen sielua irrottautumaan maan värähtelyistä ja siirtymään sinne jonnekin toistaiseksi tuntemattomaan.

Kai se sielu siirtyisi sinne jonnekin, mutta ilmeisesti tämä tekee prosessista miellyttävämmän, helpomman, kivuttomamman. Tällekin meditaatiolle on tarkemmat ohjeensa antanut Yogi Bhajan, mutta itse en niitä ole pystynyt enkä voinut noudattaa. Putosin kelkasta heti ensimmäisenä aamuna. Mutta ehkä rikkonainestakin meditoinnista on sielulle edes jotain apua, enemmän kuin tyhjästä.

Enkä tiedä, miten asiaan vaikuttaa se, ettei poismennyt ollut mikään kundaliinijoogi. Hyvä, jos tiesi, mitä jooga on. Ehkä tämä meditaatio auttaa enemmän minua. Ja sitä kautta kaikkia muitakin.

Hyvää matkaa Ylä-W

Keho, mieli ja muut ihmisen osat

Olen jo tovin osannut ajatella, että sen sijaan, että olisin keho(ni), jolla on sielu, olenkin sielu, jolla on keho.

Mielen ja ruumiin/kehon yhteydestä on mielestäni kirjoiteltu ilahduttavasti enemmän viime aikoina. Tai sitten vain havaitsen sen kaltaiset jutut helpommin, koska olen itse asiasta kiinnostunut. Jos ajatellaan vaikkapa terveydenhoitokoneistoa ynnä siinä työskentelevää henkilökuntaa, on potilaan ja asiakkaan kannalta positiivista, että tähän asiaan kiinnitetään huomiota. Pelkästään ruumiin, vamman tai sairauden hoitaminen ei tuo parasta mahdollista tulosta. Ihmisen hoitaminen tuo. Ja ihmisellä on mieli. Ok. Tähän asti ymmärrän. Keho+mieli konkreettisissa yhteyksissä.

Tässä yhteyskartassa on kuitenkin jotaikin, jota en ihan hahmota, noin niin kuin joogiselta tai hengelliseltä kannalta.

Saamme siis syntymässä muotoon sidotun kehomme sielumme kulkuvälineeksi. Emme kuitenkaan ole kehomme. Jos emme ole kehomme, miksi se kuitenkin vaikuttaa sieluumme? Vai vaikuttaako se vain kokemukseemme sielusta. Sielulla tarkoitan tässä kuolematonta osaamme, todellista minäämme, tietoista minäämme, sitä osaa meissä, joka on yhtä jumalan/kaikkeuden/olemisen/ kanssa.

Mutta jos en ole kehoni, miksi juomani kahvi ja syömäni liha vaikuttaa meditaatioon? Miksi kehosta tulisi huolehtia hyvin? Miksi hyvinvoiva keho vaikuttaa myös mielen terveyteen ja mielenterveyteen? Tähän kolmitahoon en uskalla edes ajatella kundaliinijoogan oppien mukaista kymmentä kehoa.

Jos sielumme on se, mikä meissä puhtaimmillaan ON, mitä se sitä hetkauttaa, syönkö esimerkiksi 20 rosettia illalla ja voin pahoin yön? (niin tein). Miksi minä haluan (ok, yritän haluta) kuunnella todellista minääni siinä, minkälaista ravintoa syön? koska edelleen, todellinen minäni on kehostani riippumaton jne... ja niin se ajatuspyörä pyörii.

Tästä blogista

Olen aina  pitänyt kirjoittamisesta, ja ollut siinä joskus hyväkin. Lukion äidinkielen opettaja sanoi, ettei ole uransa aikana tavannut toista oppilasta, joka olisi niin lahjakas kuin minä. Tuolloin kirjoitinkin jopa tunteja päivässä. Päiväkirjaa ja muita omia juttuja. Yli kymenen vuoden kirjoittamattomuus on
tehnyt tästä entisestä intohimostani yllättävän hankalaa. Osin jopa vastenmielistä. Ja saattaa olla että opettajani valehteli minulle motivoidakseni minua opiskelemaan. Ei olisi kannattanut sillä en koskaan kirjoittanut ylioppilaaksi.

Ensimmäinen ikinä seuraamani blogi oli Quinoaa! Se innosti minut raakaruokailuun ja superfuudeihin sekä arvostamaan laadukasta suolaa ja öljyä. Tavallaan olisin halunnut aloittaa samantyylisen hienosti taustatyöstetyn kasvukertomuksen omalta henkiseltä polultani, jossa olisin alussa ummikko ja lopussa värähtelisin maailmankaikkeuden kanssa samalla taajuudella. Aikani ei kuitenkaan riitä siihen että ryhtyisin asiantuntijaksi, enkä ole niin edistynyt että voisin ketään kuvitella neuvovani. Quinoaa! on omasta mielestäni hyvä esimerkki blogista, jonka kirjoittamisessa ei ole vaivoja säästelty. Kirjoittaja on hankkinut valtavasti tietoa varta vasten blogia varten, useista eri aiheista ja useista lähteistä. Arvostan!

Elämäni on yhtä kohellusta, unohtelen asioita, teen hölmöjä juttuja, joudun outoihin  tilanteisiin, kummallisia asioita tapahtuu, mitä ihmeellisimmät ihmiset törmäävät minuun ja olen sellainen hupaisa hahmo, jolle saa nauraa, nauranhan itsekin ja usein makeimmin. Siksi Bridget Jones-tyyppinen humoristinen ote oli tarkoitukseni tämän blogin suhteen. "Taas ne trikoot ratkesivat, pahus". "72 kiloa, viisi kahvia mutta kahta ei lasketa koska unohdin, että olen kahvilakossa. Viiden tunnin mittainen tietoisuuden menetys, mutta se oli hyvä. Kuka nyt haluaa olla läsnä työpaikalla? Käytän mieluummin tietoisuusaikani joogatunnilla. Tai hmm, makuuhuoneessa... 1 Spirit Voyagen karhulasku, 1 uusi lampaanvillainen joogamatto, yksi uusi seksikäs opettaja joogastudiollani. Pitäisiköhän vaihtaa astangaan? Mutta ennen sitä tarvitsen yhdet uudet trikoot. Kahdet. Tai kolmet sillä YogaShopilla on alennusmyynti."

Tämä blogi olisi voinut käsitellä myös ekoilua, luomuilua, luontoilua, voimailua, aikuisopiskelua tai vanhemmuutta. Kuinka on jo nelikymppinen ja vasta omaa tietä etsimässä, ammatillisesti. Kuinka yksinhuoltaja selviää kaikesta. Tai kunka yksinhuoltajaopiskelija ei ihan kaikesta selviäkään.  Lopulta aiheeksi valikoitui hengellisen puolen teemat ja jooga. Miksi? Ehkä siksi, että ne sattuivat olemaan eniten esillä kun päätin ruveta kirjoittamaan. Miksi päätin ruveta kirjoittamaan? En tiedä. Ajoittaisesta vastenmielisyydestä huolimatta tunnen, että näin nyt pitää vain tehdä. Ja koska olen laiska ja mukavuudenhaluinen, blogi antaa siiehen pienen puolipakotteen.

Ei pelkkää auringonpaistetta

Edellisestä postauksesta voisi kai saada kuvan, että tässä hyvää vauhtia ollaan muuttumassa eteeriseksi joogaajan prototyypiksi. Eckhart Tolle kuvailee kirjoissaan usein,  heräänneet ihmiset ikään kuin säteilevät tietoisuuden valoa. Kuin fyysinenkin keho olisi käynyt rakenteeltaan harvemmaksi ja valo paistaisi läpi! Läpi!

Eteeriseksi ei tällä kehollo ihan heti muututa ja toisinaan sen valonkin kanssa on vähän niin ja näin. Jäin miettimään sitä, kuinka on mahdollista, että ärsyttävät työkaverit eivät enää ole niin ärsyttäviä ollenkaan, mutta omat lapset, joita kuitenkin rakastaa, saavat aikaan niin hirvittäviä raivokohtauksia, että itseänikin hävettää. Aivan kuin lasten kanssa tulisi saman verran takapakkia, mitä muiden asioiden kohdalla on tullut kehitystä. Jos on 'pakko' (ei ole, mutta näköjään niitä vielä tulee) saada raivareita, niin mieluummin näkisin niiden kohteena sen jonkun työkaverin (anteeksi vain) kuin omat lapset.

Kun aloitin kundaliinijoogan, rupesin syömään raakaruokaa ja lukemaan kummpanuksia Tolle&Mello tunsin voivani hyvin, koin rauhaa entistä useammin, näin asioita selkeämmin, ja aloin ymmärtämään, milloin minua ohjasi ego. Lisääntyneestä onnellisuudesta ja ilosta huolimatta useat läheiset huomauttivat, että vaikutan kireältä. Ja niin se varmaan olikin. En ollut niin vahvasti tietoinen, etteikö ego olisi ollut suurta osaa vallassa edelleen, ja vaikutti siltä, että kun tietoisuuteni herpaantui ja ego pääsi niskan päälle, se otti korkojen kera takaisin sen, mitä oli hävinnyt tietoisuushetkieni aikana.

Ja olen myös huomannut sen, että yksin on aika helppoa olla läsnä. Kun nautinollisesti vaikkapa irroittelee hullusti tanssimalla lempimusiikin tahdissa, venyttelee paikat auki joogamatolla, tekee kriyan ja meditaation kynttilänvalossa, kuuntelee lempeää mantramusiikkia teemuki kädessä ja hymyilee sisäisesti, mikäs siinä on hetkessä ollessa, kun hetki on miellyttävä. Eli kun ego tulkitsee sen miellyttäväksi

Minun kohdallani on vaatinut huomattavasti paljon enemmän mattojoogaa, meditaatiota, tietoisuutta, Tollea ja Melloa ja mietiskelyä, jotta pystyisin edes silloin tällöin olemaan läsnä, kun lapset ovat pudonneet keinusta, kaataneet maitomukin, riidelleet pari tuntia, saaneet itkupotkuraivarin, kieltäytyneet syömästä, inttäneet vastaan... jne. Useimmiten en onnistu ollenkaan vaan läsnäolon sijaan näyttelen äidin roolini läpi yleiselläkin mittapuulla keskinkertaisesti, tai siltä ainakin toisinaan tuntuu.

Saako tätä edes sanoa?

Luterilainen nöyryys, suomalainen vaatimattomuus. Yhdistetään nämä siihen että jokainen henkinen opas ja useat opettajat jaksavat muistuttaa, että huippukokemuksissa ei ole mitään tavoittelemisen arvoista. Ehkä olen ymmärtänyt sen väärin. Tai ehkä en ole vielä tarpeeksi pitkällä. Tai tarpeeksi lähellä, oikeastaan. Joka tapauksessa, sekoitetaan tämä kaikki luonteenlaatuni kanssa, niin laittomalta tuntuu sanoa, että hyvin menee. Mutta sanon se kun se on totta nyt.

(Paitsi ehkä 40 päivän meditaatiosaralla, olen jälleen päivässä 2. Tämä on kuin intin aamulaskuri, aamut vähenee, tosin tässä tapauksessa jotenkin käänteisellä tavalla ja vielä sieltä alkupäästä)

On tosiaan ollut muutama ns. huippukokemus, ehkä pieni välähdys valaistumisesta, kokemus kaikkeuden/jumalan/Jumalan/universumin/muun minkä, valitse itse, täydellisestä rakkaudesta, ja oman tosi-itsen rajattomuudesta. Pienen hetken kestivät ne vain ja niihin liittyvät huipputunteet ovat historiaa jo. Nyt kuitenkin tiedän, mitä voi olla. Ja tässä kohdassa haluan ehdottomasti erottaa oman kokemuksen tuoman tiedon tunteista tai tuntemisesta. Niillä ei ole ehkä mitään yhteistä, vaikka saattavatkin toisinaan ilmetä samaan aikaan. Tunteet siis vain ilmenevät silloin tällöin ja tämänkaltaisten kokemusten yhteydessä se on ehdottomasti mahtavaa, sitä en kiellä. Mutta vaikka tunteet menevätkin, tieto jää.

Se huippukokemuksista, niihin en varsinaisesti viitannut hyvin menemisellä. Vaan siihen, että mieli on aika levollinen nyt. Ok, se tuottaa ajatuksia koko ajan, kuten ennenkin, mutta ei niin hektisesti. Ajatusten välissä on toisinaan hiukan tyhjää. Minua ei vituta. Aiemmin vihasin työtäni. Olen edelleenkin sitä mieltä, että työpaikka menee vaihtoon, mutta nyt vaikuttaa siltä, että sillä välin pystyn olemaan aivan onnellinen tai ainakin tyytyväinen ja rauhallien töissä. Ei tarvitse raivota koko ajan sisäisesti.

Olen myös huomannut, että hymyilen alati. Pieni lihasjänteys säilyy suupielissä lähes koko päivän ajan ja toisinaan (aika usein) se levenee kattamaan alueen korvien välissä. Lisäksi minusta tuntuu että kaikki on aika hyvin nyt, vaikka lähipiirini näkee tämänhetkisessä tilanteessa keskisuuren katastrofin sisältäen ainekset suurempaan.

Pidän enemmän muista ihmisistä. Heidän tekemisensä ja sanomisensa eivät enää saata minua raivon partaalle (pahimmillaan) tai ärsytä miedosti (vähimmillään). Kun olen ymmärtävinäni että heidän käytöksensä on vain egon reaktiota, ja minun ärsyyntymiseni tai ilahtumiseni on sekin vain egoni tuottamaa tuulen huminaa puissa. Se osa minua, joka tunnistaa egoni toiminnan, on enemmän läsnä kun toimin toisten ihmisten kanssa. Ja muutenkin. Ei koko aikaa, ei täydellisesti mutta enenevässä määrin.

Mikä tämän kirjoituksen pointti oli? Ei hajuakaan. Mutta ei se haittaa.

Pyhyys

Sitä minä olen tavalla jos toisellakin tavoitellut koko miltei koko elämäni ajan. Ensimmäisen kerran muistan ymmärtäneeni jotain pyhyydestä katsottuani isäni kanssa elokuvan "Valaistu Ratsumies". Olin ehkä kuuden tai seitsemän ikäinen. En silloin välttämättä tiennyt, mitä käsite pyhä tarkoittaa, mutta kun kun näin ensin hevosen valjastettuna markkinakoneiston palvelukseen näennäisesti ja ulkoisesti arvokkuutensa menettäneenä ja myöhemmin elokuvan lopussa sen vapautuksen luontoon kaikessa voimassaan ja täydessä hevosen olemuksessaan, olin vaikuttunut.

Sitten luin Jean M. Untinen-Auelin kivikausikirjat, joissa kuvailtiin hienosti (erotiikan lisäksi! =) ) ihmisen luontosuhdetta sekä kuvitteellisia rituaaleja ja shamaanimatkoja, koin vakavan pakon etsiä seutukunnan metsästä oman 'pyhän' paikan, jossa kävin heittelemässä pennejä kivenkoloon ja polttamassa kynttilää. Vähän hölmöksi tunsin itseni, mutta en osannut muutakaan.

Myöhemmin osallistuin rippikoulun innoittamana seurakunnan nuorisotoimintaan, meillä oli ihana, iloinen porukka, eikä pyhyydestäkään ollut puutetta. Salaa haaveilin luostarielämästä, olin jotenkin viehättynyt ankaraan, askeettiseen tapaan kohdata jumala, itsensä ja pyhyys sen kautta. En vain osannut päättää, olisiko luostari Euroopassa ja kristillinen, vai Aasiassa ja hengellinen vai Kauko-Idässä ja kytkeytynyt johonkin itsepuolustuslajiin. Nuorena judokana ja karatekana olin pettynyt siihen, kuinka harjoituksissa keskityttiin vain fyysiseen puoleen ja Karate Kidin (heh) nähneenä tiesin, että siinä on jotain muutakin.

Luostarihaaveet jäivät kun täysi-ikäisyyden kynnyksellä sain käsiini shamanismia käsitteleviä kirjoja ja äkkiä olinkin varma, että suurin pyhyys ja voima asuu luonnossa ja ihmisen ja luonnon välisessä suhteessa. Välillä tein parannusta koska pelkäsin, että kristinusko on sittenkin ainoa oikea uskonto ja että olin matkalla helvettiin.

Siinä olivat elämäni uskonnolliset ja hengelliset teemat pääpiirteissään ja shamaanikauden jälkeisinä vuosina kävin läpi niitä kaikkia kausiluontoisesti, Aloitin judon uudestaan ja lopetin sen. Liityin Lehto Ry:hyn ja erosin siitä. Rupesin opiskelemaan nuorisotyöntekijäksi mutta jätin sen kesken. Löysin netistä Hiitola-foorumin suomenuskoisille. Ilmoittauduin shamaanirumpukurssille mutta en lähtenytkään. Harjoitin mieltäni ja ruumistani. Luin avoimessa teologiaa tullakseni jonain päivänä papiksi.

Sitten vahingossa istuin eräänä päivänä kundaliinijoogatunnilla. Ja siitä lähtien pyhyys on tullut suuremmaksi ja suuremmaksi osaksi elämääni. Tai onhan se ollut elämässäni ja minussa koko ajan, mutta olen enemmän ja enemmän päässyt kokemaan sitä. Jooga sinänsä ei ole mitnkään pyhempi metodi kuin mikään muukaan, mutta on avannut minun silmäni kaikkein tehokkaimmin. tai itseasiassa sulkenut ne, kääntänyt sisäänpäin.

Ennen ajattelin aina, että pyhyys ja jumala on tuolla jossain ja jos ponnistelen oikein kovasti, löydän tieni sinne jonakin päivänä. Nyt tiedän, että se joku päivä on joka päivä, se on tämä hetki ja kaikki pyhyys on jo minussa, jos suljen silmäni ja katson sisälleni, lopetan kulkemisen ja pysähdyn tähän kohtaan.

Ansaitsemisesta

Edellisessä postauksessa mainitsin haluni ansaita paikkani hc-kundaliinijoogaajien keskuudessa suorittamalla itse itselleni asettamia 'testejä' joilla mittaan kelpoisuuteni lukea itseni tuohon joukkoon. Näin auki kirjoitettuna se näyttää absurdilta, mutta salaa ja hiljaisuudessa, peitettynä se on egolle mitä luonnollisin tapa nähdä asioita.

Ansaitsemisen idea on seurannut minua pienestä pitäen. Olen ylpeä ihminen, sekä positiivisella että negatiivisella tavalla. Olen myös se tyyppi, joka jyrkästi tuomitsee turhan keekoilun, ehkä siksi, että itse haluaisi keekoilla, mutta ei osaa, tai ei ylpeydeltään voi. Näinhän se menee.

Nuorempana harrastin suunnistamista. Juoksentelin sääret mustelmista muhkuroilla pitkin metsiä sillä minulla ei ollut säärisuojia. Nastarit tietysti, sehän oli järkevä välttämättömyys sammaleisilla kallioilla, mutta että säärisuojat? Keekoilua! Jos suunnisti sm-tasolla tai oli pitkän linjan tasaista tulosta tahkonnut oikea suunnistaja, säärisuojat olivat ok. Mutta minun kaltaisellani noviisilla, jonka menestyksestä ei ollut takeita, säärisuojat olisivat olleet keekoilua ja turhaa itsensä esille tuomista. Enpä huomannut että samanlaista egon pönkittämistä se säärisuojattomuuskin oli, noilla kriteereillä. Taisin olla jopa pikkuisen ylpeä itsestäni ja 'periaatteestani'.

Jossain vaiheessa sitten vain (onneksi) tajusin päättää, että olen ihan riittävä ihminen saadakseni säärisuojat, jos sellaiset haluan. Se ei ollut mikään syvällinen oivallus, enemmän pinnallinen ajatus jolla sain itseni vakuuttuneeksi, että voin antaa itselleni luvan ostaa ne suojat. Ja olihan se ihanaa juosta kun sääriluut eivät kolisseet joka paikkaan.

Milloinhan sitä oppisi sen, että ei ole yhtään parempi kuin muut? Ja että ei myöskään ole yhtään huonompi, kuin muut ja että kaikkea ei tarvitse ansaita. Etenkään elämän parhaita asioita.

Ja se joka joogaa on joogi. Tai jogini.Piste. Ei ole edes joogan ajatuksen mukaista ajatella, että voisi olla hyvä ja huonoja joogeja. Näin ollen minun ei tarvitse tässäkään asiassa yrittää ansaita mitään. Sen kun vain jatkaa joogaansa ja elää elämäänsä.

Lipsahdus

Viime viikolla heräsin eräänä aamuna kännykkä kädessä. Kännykkä, johon olin ollut asettamassa hälytystä aamuksi. Olin ollut niin väsynyt (!) että nukahdin kesken operaation ja kun aamulla heräsin, oli totaalisen myöhäistä kuvitellakaan tekevänsä aamulla muuta kuin sonnustautuvansa töihin ja kiireellä. Hassua, sillä olen viime aikoina heräillyt itsestään viiden maissa. Mutta en tietenkään sinä aamuna, kun herätys jäi asettamatta.

Laskuri siitä nollautui ja 40 päivän meditaatio alkoi seuraavana päivänä jälleen aamusta numero yksi.

Tässä kohdassa jouduin miettimään oman mieleni kuvioita. Osittain olisin halunnut sivuuttaa koko lipsahduksen ja ja jatkaa normaalisti seuraavana aamuna. Sekin on mahdollinen toimintatapa, tosin silloin en ole enää sitoutunut kundaliinijoogan tarkoittamaan 40 päivän meditaatioon. Meditaation ja (lähes) säännöllisen harjoittamisen etuja se ei tietenkään poista eikä kumoa. Tahdoin myös mahdollisimman nopeasti päästä 40 päivän meditaatiourakan loppuun, sillä halusin tuntea kuuluvani siihen kunnon kundaliinijoogien ja -joginien porukkaan, joka on vakavastiotettava ja katu-uskottava, eli treenaa paljon, kovaa ja korkealta. Tämä oli ikävä juttu havaita itsestä, sillä noinhan tämä homma ei tosiaankaan mene. Meidän mielemme eli egomme vain haluaisi, että lippu valaistumiseen, tietoisuuteen tai millä nimellä sitä tavoitettaan kutsuu, olisi ostettavissa suorituksilla.

Kaikki yllä mainitsemäni asiat, eivät ne mihinkään kadonneet. Harhaudun edelleen pitämään opettajia jotenkin parempina ihmisinä, joitain toisia ihmisiä parempina joogeina, joitain toisia ihmisiä parempina ihmisinä, kuin itseäni, mutta nyt kun tunnistan nuo ajatukset, voin kohautella niille olkia ja puhaltaa ne menemään  kuin saippuakuplat.

Ja sitten jatkoin meditaatiota. Nyt olen jälleen aamussa 4. Ja eilen muuten tein suihkut ja meditaatiot vasta iltapäivällä, mutta yritän olla takertumatta siihen. Takertuminen on tuhoaja =)

Teetä onneksi

Valmistuttuani ensimmäiseen ammattiin muutin työn ja rakkauden perässä vieraalle paikkakunnalle kauas kaikista turvaverkoista.

Kun työt loppuivat, suhde kariutui ja mieli masentui, se oli aika totaalista. Kun ei tunne ketään, voi päivän ainoa juttukaveri olla bussikuski tai kaupan myyjä. Ei ketään kenen luokse piipahtaa kahville. Ei vanhoja koulukavereita, ei tuttua harrastusporukkaa, ei mitään. Ei edes rahaa aloittaa uutta harrastusta.

Lopulta tilanne jääkaapissakin oli "ei mitään". Kuten pankkitililläkin. Muun tekemisen puutteessa kirjoittelin novelleja ja tarinoita kynttilänvalossa ja join teetä. Katselin kynttilän valoa vasten, kuinka lasiin kaatamani kuuma vesi värjääntyi teepussista nousevista värillisistä kiehkuroista oranssiseksi. Se oli kaunista! Sokerin lisääminen sai aikaan väreilyä, saman kaltaista, jota joskus näkee asfaltilla kuumana kesäpäivänä, ja pienempiä kiehkuroita, kuin oranssin tiheyden vaihtelua. Tuijotin lasia hurmaantuneena ja yhtäkkiä huomasin, että olen kaiken kamaluuden keskellä todella onnellinen. Siinä niin, kynttilän loisteessa teelasia katsellessa.

Ja sitten unohdin koko jutun ja elämä jatkoi kulkuaan.

Kaksi vuotta sitten joogaopettajani suositteli minulle Anthony de Mellon kirjaa Havahtuminen. Luin sen silloin ja nyt luen sitä taas. Tällä kertaa mieleeni muistui yllä kertomani tapahtuma vuosien takaa ja nyt tietämäni valossa ymmärrän, että tuolla hetkellä, teekiehkuroiden tanssia kuumassa vedessä katsellessä olin  läsnä ja tietoinen. Ja siksi niin onnellinen. Se oli lyhyt pakeneva hetki ja sitten mieleni alkoi taas tuottamaan ajatuksia kahvin puutteesta, yksinäisyydestä ja tulevaisuuden pelosta.

Opetus: Onneen riittä kuppi (lasi) teetä. Ja onnellisuuteen läsnäolon taito.

Kahvia, kahvia, kahvia

Kun poltin vielä tupakkaa, poltin sitä todella paljon. Tupakoivatkin kaverini mainitsivat asiasta. Kuppi kahvia ja tupakka kuuluivat joka hetkeen. Kun sitten lopetin tupakoinnin seitsemän vuotta sitten tunsin oloni aivan vaillinaiseksi varsinkin töissä tauoilla ja illalla kun päivän mesoaminen hiljentyi ja oli(si) ollut aikaa ajatella. Kahvi muistuttu minua tupakasta joten rupesin juomaan sitä enemmän.

Kahvi ei ole ikinä aiheuttanut minulle mitään fyysisiä oireita, paitsi siloin, jos en ole sitä saanut. En ole aikaisemman elämäni aikana kärsinyt närästyksestä enkä levottomuudesta, en käsien tärinästä enkä unettomuudesta sen enempää kuin kahvittomina aikoinakaan. (Olen ollut välillä kuukausia juomatta kahvia)

Muutama vuosi sitten, kun tutustuin joogaan tein alkuinnostuksessani joitain elämäntapamuutoksia. Vähensin kahvin juontia radikaalisti ja rupesin syömään kasvisruokaa. Meditoin joka päivä, ja aloin huomata, kuinka aivot tai pää tai mieli hyrräsi ärsyttävästi meditaation aikana, mikäli kahvin juomisesta ei ollut kulunut tarpeeksi pitkä aika. Niinpä vain tismasin joogaharjoituksen ja kahvinjuonnin aikataulut toisiinsa sopiviksi ja kaikki sujui.

Tuon ja tämän hetken välillä olen joogannut, ollut joogaamatta, juonut ja ollut juomatta kahvia. Olen urheillut hulluna voimalajien parissa ja maannut sohvalla. Olen palloillut sekasyönnin ja kasvissyönnin välillä. On ollut meditointia ja meditoimattomuutta. Mutta nyt, kun sorruin kahviin kolmen viikon vähäisen tauon jälkeen, todellakin huomaan negatiiviset vaikutukset. Tunnen rauhattomuutta ja levottomuutta, hengitys ei rauhoitu ja ajatukset mylläävät.

Kahvi saa siis jäädä. Nyt jo kaipaan sitä, kun kupissa lilluu aamuharjoituksen jälkeen valju tee, mutta...

Toinen meditaatioaamu

Olin unohtanut laittaa kellon herättämään. Heräsin onneksi itsestään sillä olin unohtanut myös sulkea verhot. Aurinko nousee suoraan makuuhuoneeni ikkunaan ja unen sisälläkin havahduin valoisuuteen. Paniikissa kaivoin puhelimen jostain peiton syövereistä (olin nukahtanut se kädessä). Olin varma että olin myöhässä ei vain meditaatiosta, vaan myös töistä. Onneksi kello oli vasta hiukan yli viisi, joten ripeästi toimimalla ehdin tekemään kaikki aamutoimeni meditaatiota myöten.

Jooga-aamuuni kuulu kylmä suihku, kaksi kolmen minuutin hengitysharjoitusta ja yhdentoista minuutin meditaatio. Kylmään suihkuun otin loivan lähdön enkä käyttänyt aivan kylmintä kylmää vettä. Enkä seiso suoraan suihkun alla, vaan kastelen ensin oikean jalan, sitten vasemman jalan, oikean käden, vasemman käden, kasvot, kaulan ja rintakehän ja lopuksi yläselän.

Tässä meditaatiossa, jota nyt teen, pidetään silmiä raollaan ja keskitytään kolmanteen silmään kulmakarvojen välissä. Tielleni on viimeaikoina osunut muitakin silmät raollaan tehtäviä meditaatioita ja täytyy sanoa, että olen enemmän kotonani niissä meditaatioissa, joissa silmät pidetään kiinni. Mutta tällä mennään vielä 38 aamua. Ehkä opin pitämään tästäkin.

Sitoutuminen

Olen harrastanut on-off-joogaa muutamia vuosia ja myös meditoinut samalla metodilla. Nyt harkitsen ensimmäistä kertaa vakaampaa sitoutumista tai omistautumista harjoitukselle. Takana on pitkähkö offikausi ja tunnen miten keho, ja ennenkaikkea sisäinen minäni kaipaa joogaa.

Koska joogaamaton kauteni päättyy aina siihen, että löydän itseni tukalasta tilanteesta ja että minä ja kaikki minun osani tai puoleni suorastaan huutavat joogaa, en näe pitkällä tähtäimellä muuta järkevää ratkaisua kuin aloittaa taas joogaaminen ja olla lopettamatta sitä.

Minulle jooga on muutakin, kuin se, mitä teen matolla. Se on myös tapa ajatella, olla yhtä kaiken kanssa ja olla läsnä. Tämä kaikki on mahdollista ilman asanoita, kriyoja tai meditaatiota, mutta koska 'mattojooga' tukee mielen joogaa, en tällä hetkellä näe mitään syytä olla tekemättä päivittäistä mattojoogaani kriyan ja meditaation muodossa. Lisäksi olen myös edellä mainitsemassani tukalassa tilanteessa, joka tosin on siunaus.

Okei, jätän lupauksen kriyasta pois. Kylmä suihku ja meditaatio olkoon aloitussettini. Siinäkin taitaa olla pala purtavaksi mutta hyvä niin. Kello näyttäisi olevan melkein kaksi, yöllä. Puhelimeni hälyttää puoli viideltä ja silloin nyt tekemäni lupaus punnitaan. Ja neljänäkymmenenä aamuna (päivänä) sen jälkeen.